Kertakaikkisesti.

Joku sanoisi että uusi päivä ja uudet kujeet, minulle tämä aamu, ja päivä itsessään on tuonut muistoja mieleen paljonkin. Ehkä sen tekee ilma, joka on tällä hetkellä aika tuulinen ja syksyinen, lehdetkin alkaa jo peittää pihamaata siinä määrin että kohta olis tartuttava haravan varteen ja lakaistava vanhat maton alle.

Eilen kun ensimmäisen kerran aloitin tätä blogia kirjoittamaan, mieleen tulvi mielettömä määrä asioita mitkä haluaisin jakaa ja kertoa, mutta ehkä niistä ihan ensimmäisenä minun pitää kertoa sen ensimmäisen suuren kohtauksen jälkeisistä tunnelmista.
Ensimmäisen paniikkikohtaukseni jälkeen aloin sada niitä useasti ja tiuhaan tahtiin, tosin en enää tuollaisessa mittakaavassa aluksi kuin se suuri ensimmäiseni, mutta siinä määrin kuitenkin että menin lääkäriin, tai itseasiassa minut ohjattiin lääkäriin niiden takia. Olin ihan hämmästyksissä, miten ja miksi minulle tällaisia, aina olin ollut niin iloinen ja sosiaalinen ihminen, en ymmärtänyt yhtään mistä oli kysymys.
Lääkärin vastaanotolla se sitten alkoi vyyhti ilmetä, ja ne diagnosoivat minulle paniikkihöiriön, siitä asiat sitten pikkuhiljaa pahentuivat.
Alueella missä silloin asuin oli todella vaikea saada aikaa psykologille minne minut ensimmäisenä ohjattiin lääkäriltä, mutta puolenvuoden jonot eivät sallineet tilalleni moista odotusta, niimpä kävinkin ihan normaalilla lääkärinvastaanotolla ensin kertaviikkoon ja sitten parii kertaa kuukaudessa, vaan kuten ajatella saattaa, ei siitä paljoa apua ollut, ei niillä ollut aikaa kuunnella tai tarkastella muutenkaan minun oireita kun päivystäviä lääkäreitä vain olivat. turhautuminen tuli.
Lopetin lääkärikäynnit.
Ajattelin että pärjään minä itsekseni, ystävien kanssa puhuminen auttaa ja perheen kanssa puhuminen auttaa, aloin vaipua hiljalleen masennukseen.

Tuolloin mukaan tulivat jo tutuksi aiemminkin tullut kuningas alkoholi entistä enemmän, ja muitakin päihdyttäviä aineita(haluan tässä kuitenkin mainita etten ole koskaan käyttänyt näitä mitä luen koviksi huumeiksi, heroiini, amfetamiini, kokaiini ym)
Ja soppa oli valmis. Tai enhän minä sitä silloin ymmärtänyt että mihin olin pääni puskemassa, halusin vain "elää" täysillä ja kokea kaikkea uutta ja ihanaa, olinhan nuori ja kaunis tyttö, se oli helppoa, tai helppoa silloin kun sain ehkä turrutettua pääni inhottavilta ajatuksilta, ja siltä paniikin pelolta mikä völlyi koko ajan sisällä, ihan kuin iso kasvain jonka tiesi kohta puhkeavan ja syövyttävän hitaasti, mutta ei hätää, "alkoholi pelastaa" ajattelin.

Ehkä nuo kaikki ajatukset kumpuavat juuri tänään vain sen takia että tuulee ja lehdet on valahtaneet puista, sillä tavaklla koen nyt tuon ajan elämästäni, silloin todellakaan ei ollut enää montaa lehteä puussa.
Ymmärrän jos näitä tekstejä tuntuu hieman hankalalta lukea, en voi kertoa yhtä tarinaa vain kerralla, muuten tästä tulisi sivujen ja taas sivujen mittainen mikä pelottaisi kaikki lukijat hiiteen, ehkä vielä illemmalla tämä tuuli auttaa minua purkautumaan hieman syvemmälle tuohon alkoholin aiheuttamiin elämäntilanteisiin, ja oman mielenterveyden melkein kokonaan menettämiseen.
kiitos.

Kaiken alku ja sen kulku.

Ajattelin ensin vähän pohjustaa ja kertoa itsestäni, tai vanhasta elämästäni, joka valitettavasti kolkuttelee oveen aina toisinaan, ja vaikka kuinka haluaisin olla avaamatta, se tulee sisään silti.
Haluaisin jakaa omia kokemuksiani erilaisista mielenterveydellisistä häiriöistä, paniikkihäiriöstä ehkä eniten, josta luulin jo parantuneeni, mutta jonka tajuan nyt seuraavan minua aina kaikkialle aika varmasti koko loppuelämäni ajan.

Ensimmäinen "kunnollinen" paniikkikohtaus iski yllättäen. heh, näinhän ne aina, mutten uskonut että juuri tämä sattuisi minulle ja vielä ruokapöydässä kesken syönnin, tavallisen perheaterian yhteydessä. Mitä ihmettä?
Haarukka ei mennytkään suuhun saakka vaan valahti lattialle löysin elkein, käteni olivat hiestä märät ja silmiini nousi kyyneleet. Sydämeni hakkasi kuin mikäkin tavarajunantakakontissa laukkaava kivenmurikka! Lamaannuin ja luulin kuolevani, koska sillä hetkellä en tiennyt mitä todella oikeastaan tapahtui, mikä minussa oli vikana. Tuolloin olin n.17-vuotias naisen epämääräinen alku, ja siitä lähtikin kierre jonka päättymistä vieläkin näin 24-vuoden iässä odottelen.

Tiedän että olen vasta nuori ja elämänkokemusta ei minulla ehkä ole juuri niin paljoa mitä kaikkien näiden tulevien sanojen sanomiseen tarvittaisiin, mutta viimeisimmän paniikkikohtaukseni jälkeen halusin jakaa tämän asian jonkun kanssa, jonkun joka ehkä tästä saisi jotain "onneksi on muitakin"-tunteita tai ihan vain joitakin auttaa ymmärtämään, ehkä kuitenkin eniten itseni takia.

Yritän ja haluankin päivittää tätä säännöllisesti ja kertoa omista menneistä kokemuksista, mutta myös näistä ihan lähipäivien ja viikkojen kokemuksista.
Samalla ajatuksissani mietin että voisin kertoa muutenkin hieman ehkä joidenkin mielestä tylsästä, mutta minun omasta erilaisesta elämästäni, ihan vain päivän tapahtumista, tunteista ja tuoksuista.


Kiitos ja kumarrus, tästä eteenpäin yritän ahkerasti päivitellä tätä "elämää", toivottavasti jaksaisit kanssani pidemmänkin retken.